Muistan mummoni,
sairaalassa vuoteenomana
kuinka hän kaipasikaan "sinkkua".
Me tuotiin sitä siskon kanssa,
viipale perinteistä joulukinkkua,
silavaakin reunalla.
Mutta ei se kelvannut.
Se olisi halunnut kokonaisen kinkun,
tai niin se sanoi.
Äiti väitti että mummo tahtoi
koko joulun sairaalaan.
Oikeassa taisi olla.
Naapurisängyn vanha nainen
huuteli aina meitä luokseen.
"Ihanat tytöt"
se sanoi
"tulisitte minuakin katsomaan".
Sillä ei kai ollut ketään.
Me aina mentiin ja puhuttiin sille.
Aikuiset ei ehtineet...
Se katsoi kiitollisena
joka kerta
otti käsistä kiinni ja höpötti.
Ei siihen kauaa mennyt
hyvän mielen aikaansaamiseen.
Joskus vaan täytyy pysähtyä
vaikka ei ehtisikään.
Aikuisenakin.
Vastaus Runotorstain vaikeaan haasteeseen, enemmän kai kertomus kuin runo...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Runokin on kertomus:)
Pidin tuosta kohdasta, jossa mummo halusi koko joulun sairaalaan. Muutenkin koskettava runo.
Hienostihan runo aiheeseen istuu. Pidin runon lopusta "Ei siihen kauaa mennyt/ hyvän mielen aikaansaamiseen./ Joskus vaan täytyy pysähtyä/ vaikka ei ehtisikään./ Aikuisenakin." Näin se vaan on.
Joulu on selvästi ollut mummolle iso asia! Ja naapuripetin mummon pyyntö on ihastuttava, hänellä oli rohkeutta pyytää kauniisti huomiota itselleenkin.
Hyvinpä olet vastannut aiheeseen. Arkisistakin, kipeistä asioista löytyy aina runollisuutta, kun ne osaa löytää, kuvata, kuten sinä runossasi teet. Lauseiden rytmitys on myös onnistunt.
Kiitos kovasti kommenteista :-). Aihe ehkä kuitenkin oli osuva vaikka koin sen vaikeaksi... Haikeaa että tapahtuneesta on kulunut yli kaksikymmentä vuotta.
Lähetä kommentti