perjantaina, huhtikuuta 06, 2007

Armo

Saatan antaa anteeksi sinulle.
Hänellekin jopa.
Kauheuksia, ilkeitä sanoja.
Itselleni en koskaan.

Ruoskin itseäni
pienistä virheistä,
tekemättömistä teoista,
ajatuksen alkioistakin
loputtomiin.

En osaa vieläkään
vaikka kuinka tahtoisin
antaa itselleni armoa.
Opettaisitko minua?

Runotorstain Armo (kaikessa huonoudessaankin totta)

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Opettaa en osaa, mutta jos antaa arvon itselleen, pitää itseään arvokkaana, antaa myös armon.

Anonyymi kirjoitti...

Tuossa helanes'n sanomassa on kyllä paljon perää.
Se nöyryys joka meille opetetaan jo äidinmaidossa, tekee meille heikon itsetunnon.
Ihailemme muita, itsestämme emme löydä mitäin kuvallista.

Jos meillä ei ole voimaa olla erilaisia, siis oma, oikea, aito itsemme, meidät poljetaan maahan. meidät tuomitaan elämään ikuisesti muita huonompina.

Ei ole kissalla ketään muuta joka sen hännän nostaa kuin kissa itse.

Ja katsokaammee kissaa, kuinka tasapainoisesti se elää ja liikkuu.

Hallatar kirjoitti...

Taas kuin miun aatoksiani.
Kuinka sitä osaisi olla hyvä ihminen?

aallotar kirjoitti...

Kiitos taas kommenteista. Hmm. Helanes ja Oh-show-tah hoi-ne-ne: Luulen kuitenkin että meissä kaikissa piilee kaksi puolta, toinen joka patsastelee peilin äärellä ihastellen itseään, ja toinen jota ei nähdä tahtoisi. Vähän kuin Jekyll ja Hyde :-P. Toisissa asioissa on vaan helpompaa armahtaa itseäänkin...
Hallatar ja Elvenroot: Kauheata sanoa tämä mutta tämä on kai osa sitä kiltin tytön syndroomaa.

Hallatar kirjoitti...

Hmmm...
Onkohan miullakin se?
Tai ollut?
Nykyäänhän mie olen tosi ilkee ja häijy! ;D